tiistai 31. maaliskuuta 2015

Viimeinen maaliskuuta



Hu huu, täälä sitä taas ollaan. 
Nyt ku vihdoin taas istun täsä ja alan naputtaa, huomaan etten oikein tunnu
tietäväni mistä alkasin. Sormet ei tunnu vanhalla tavalla liikkuvan, 
mutta ajatuksia on sitäki enemmän..

Muistatte varmaan kun kerroin ja kirjotin kivusta ja viime aikojen vaikeista kokemuksista. 
Kirjoitin, että jonain päivänä vielä kiitän vaikeista hetkistä, kirjoitin uusista avautuvista ovista ja vastauksista moniin kysymyksiin. 
Nuo ajatukset olivat silloin hentosia huokauksia ja ajoittain hennot huokaukset olivat lähteä tuulen mukaan. 

En olisi koskaan uskonut, että näin pian tulee hetkiä jolloin saan todeta, että 
tuuli, joka oli viedä luottamukseni, on kuljettanut minua tilanteisiin, joissa olen saanut
kokea ensimmäisten ovien raottumista. Tuuli on tuonut vastauksia ikimuistoisissa hetkissä, jollaisista en osannut edes haaveilla. 

Sama tuuli on kuljettanut minua tilanteisiin ja sellaisten ihmisten ympärille, jossa
olen turvallisesti saanut kohdata asioita. Kohdata kivun voima ja sen riisumia asioita, suoraan silmiin katsoen. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on ollut tarpeellista ja huojentavaa tehdä. 

Pilviverho, joka oli muutama kuukausi sitten paksu, on katoamassa.
On ihanaa saada tuntea miten tuulen tuiverrus on vahvistanut minua, kasvattanut. 
Tärkeintä, että olen sisimmässäni saavuttanut jotain mittaamattoman arvokasta.

Tuuli, joka kuukausia sitten tuntui olevan niin kylmä, on muuttunut 
lempeäksi. Se on saanut minut taas hymyilemään. Lempeä tuuli on tuonut takasin unohtamani haaveilun. 

Vielä on matkaa, mutta tiedän pääseväni perille, lempeän tuulen voimin.

Hennot huokaukset ovat muuttuneet vakaiksi sanoiksi.
Kyynelten läpi voin kertoa, että olen onnellinen.